Arto Tapio Koskinen, s.20.3.1947 Karstulassa, on Somerolla asuva säveltäjä, pianisti ja klavikordisti, jonka musiikki on synteesi eurooppalaisesta, aasialaisesta ja afroamerikkalaisesta perinteestä. Pohjois-Intian ja Iranin klassinen musiikki, länsimainen polyfoninen sävellystraditio sekä afroamerikkalainen improvisoitu musiikki ovat sen pääasialliset lähteet.
Arto Koskinen opiskeli pianonsoittoa Herman Kantolan(dir. mus.) johdolla. 1960-luvun loppupuolella hän soitti pianoa ja sähköurkuja Jormas-yhtyeessä, M.A.Nummisen erilaisissa kokoonpanoissa ja Rauli Badding Somerjoen kanssa. Tuohon aikaan Koskista innoittivat klassisten eurooppalaisten säveltäjien ohella erityisesti Charlie Parker, Bud Powell, Jimi Hendrix ja muut afroamerikkalaisen musiikin suuruudet. Myös Ravi Shankar, Ali Akbar Khan ja intialainen ja aasialainen musiikki ylipäänsä kiehtoivat häntä ja 1970-luvun alusta lähtien Intian ja Iranin taidemusiikista oli tullut hänen pääkiinnostuksensa kohde. Samalla hän opiskeli sävellystä omin päin ja hyötyi erityisen paljon Ilmari Krohnin suuresta sävellysopista(Musiikin teorian oppijakso).
Vuosina 1973-1977 Arto Koskinen opiskeli S.K.Banerjeen johdolla klassista pohjoisintialaista vokaalimusiikkia New Delhissä Bharatiya Kala Kendra Collegessa, jossa hän suoritti lauludiplomin huhtikuussa 1977.
Palattuaan Suomeen Koskinen perusti ensimmäisen oman yhtyeensä: The Middle-earth Band, jonka albumi The Thoughtful Bride julkaistiin v.1980. Seuraava yhtye oli Karuna, joka levytti v.1990 albumin nimeltä Space for Truth.
Näille yhtyeille säveltämässään musiikissa Arto Koskisen tavoitteena oli uudenlainen itä- ja länsimaisen musiikin synteesi, jonka perustana oli vakaumus siitä että syvimmältään on olemassa vain yksi suuri estetiikka, yksi suuri kauneuden logiikka, joka ilmenee eri maanosien ja aikakausien musiikissa erilaisina, mutta samalla toisiaan täydentävinä muotoina.
Intian opiskeluvuosiensa jälkeen Koskinen tunsi säveltäjänä löytäneensä oman melodisen, harmonisen ja rytmisen tyylilajinsa. Polyfonikkona hän ei kuitenkaan vielä kokenut saavuttaneensa asettamaansa päämäärää. 80-luvun kuluessa hän sävelsi joukon kokeellisia polyfonisia teoksia, jotka olivat pääasiassa kaksiäänisiä ja pienimuotoisia – siitä syystä, että hän ei vielä ollut löytänyt etsimäänsä polyfonisen säveltämisen metodia. Hän on myöhemmin kuvannut tätä murrosvaihetta seuraavasti:
“Beethovenin ja Shostakovitshin suurenmoiset fuugat olivat osoittaneet kiistattomasti, että säveltäjän oli mahdollista ilmaista syvimmät musiikilliset ajatuksensa polyfonian kielellä sellaisinakin aikoina, jolloin muut säveltäjät eivät enää kyenneet luomaan elävää suhdetta tähän ilmaisumuotoon. Tavoitteenani oli löytää sellainen moniääninen sävellysmenetelmä, jolla – toisin kuin länsimaisella polyfonialla kautta sen historian – ei olisi sitä valitettavaa sivuvaikutusta, että se hämärtäisi eri moodien yksilöllisen melodisen luonteen. Tutkiessani uudelleen barokin ajan polyfonista tekniikkaa vuonna 1992 oivalsin lopulta, miten tuota tekniikkaa olisi muunnettava, jotta se olisi täydessä sopusoinnussa itämaisen musiikin melodisten periaatteiden kanssa.”
Tältä perustalta syntyi vuosina 1993-2000 Arto Koskisen pääteos, seitsenosainen pianosävellyskokoelma Fuga indiana, jonka Joonas Ahonen kantaesitti Helsingin juhlaviikoilla v.2003. Säveltäjän omana levytyksenä teos ilmestyi v.2005.
2000-luvulla Arto Koskinen on keskittynyt klavikordin soittoon ja laulumusiikkiin. Runouden ja musiikin keskinäisen suhteen pohdinta on johdattanut hänet opiskelemaan järjestelmällisesti persialaista vokaalimusiikkia, jonka monissa esityksissä, etenkin Gholam Hossein Bananin laulutaiteessa, samoin kuin intialaisen Rabindranath Tagoren kirjoittamissa lauluissa, näiden kahden taiteenlajin intiimi suhde ja keskinäinen tasapaino toteutuu parhaimmillaan ideaalisella tavalla.
V.2010 sai Someron seurakuntakeskuksessa kantaesityksensä Laulu suuresta kaipuusta, laulusarja Tagoren, Jalaluddin Rumin, Juan Ramon Jimenezin ja Niilo Rauhalan runoihin. Laulut tulkitsi Sanna Pietiäinen, säveltäjän säestäessä pianolla. Samalla kokoonpanolla oli v. 2012 vuorossa toinen kantaesitys: Kuolematon kevät, laulusarja Saima Harmajan runoihin.
Suhdettaan Saima Harmajan runouteen säveltäjä luonnehtii näin:
“Minulle Saima Harmaja on suuri runoilija, Aleksis Kiven ainoa henkinen rintaperillinen 1900-luvun suomalaisessa runoudessa. Kiveen – ja säveltäjistä Sibeliukseen – hänet yhdistää intensiivinen sisäisyys, eettinen idealismi, kyky kohdata kärsimykset haasteena ja siten kirkastaa ne kauneudeksi, kyky haltioitua luonnosta ja yhtyä luontoon mystisesti. Kaikki tämä saa hänen sielunsa soimaan ja hänen säkeensä hehkumaan kaikista taiteen muotivirtauksista riippumatonta ajatonta kauneutta. “Hallitun voiman korkea veisu” – näin on sanottu Schillerin Wilhelm Tellistä ja se kuvaa myös Saima Harmajan merkittävimpiä runoja ja niiden klassista muotokuria.”
“Juuri tämä sisäinen soiminen ja sisäisyydestä kehkeytyvä ulkoinen muoto tekee Harmajan runoudesta elävää ja musikaalista sanan syvimmässä merkityksessä. Harmaja on kiitollista sävellettävää, koska hän – samoin kuin Kivi, Rumi ja Tagore – on löytänyt runouden ja musiikin yhteisen alkulähteen. Siksi hänen säkeensä muuntuvat musiikiksi kuin itsestään.”
Huom. -Laajempi selonteko Arto Koskisen kehityksestä säveltäjänä löytyy Fuga indiana-albumin tekstivihkosta. Ks. www.amanita.fi/Fugaindiana.htm
OTTEITA ARVOSTELUISTA
-Onkin mielenkiintoista seurata tulevaisuudessa, kuinka käy Bairaagin*, aivan uuden kuusimiehisen yhtyeen, joka vereksimmässä IMU:n konsertissa esitti illan mielenkiintoisinta säveltaidetta samanlaisella painokkuudella ja omaehtoisuudella, kuin kuukausi sitten kuultiin Wasama-kvartetin tekevän…. -Sävellykset ovat Arto Koskisen, kosketinsoittajan, joka nykyisin mieluummin tuntuu viihtyvän pianon – Tavastialla käytännössä tietysti flyygelin ääressä. Jokaisesta harjoitetusta ja kirjoittamattomasta äänestä kuulee hänen todella vihkiytyneen intialaisperäiseen musiikkiuskomukseensa…. – Tyypilliseen orientaalisen musiikin tapaan aikaa sävelin sanomiseen käytetään runsaasti. Musiikki etenee useimmiten rauhaisana, loppuun saakka punnittuna ja harmoonisena. Vallitsevia asioita ovat verkkaisuus, kauneus ja rakennelmien tasapaino. (Julius Heikkilä, Helsingin Sanomat 6.10.1979, Improvisoivan Musiikin Yhdistyksen konsertista Helsingin Tavastia-klubilla) *(Bairaagi-yhtye esiintyi vuoden 1980 alusta nimellä The Middle-earth Band. -Toim.huom.)
-Uutta teostaan tai oikeammin pianosävellyskokoelmaa Fuga Indianaa Koskinen kehitteli 1987-2000. Sen ensiesitti vasta nyt klassisessa Maj Lind pianokilpailussa finaaliin päässyt ja Piirpauke-yhtyeessä soittava Joonas Ahonen….. Ja mitä tapahtui: kaikki kuuntelivat jazzklubissa hiiren hiljaa lähes tunnin kestäneen pianoteoksen vaikuttuneina…. Koskisen paletti varioi rikkaasti intialaisia ja läntisiä lähteitä menettämättä musiikin kaikkiyhteistä syvyyttä. -Lopulta Ahosen tulkinta teki kaikesta taidetta. Hän soitti täysin papereista jopa nuotin kääntäjän avustuksella, mutta sai vaikeimpiinkin modaalisiin liruihin kosketuksen improvisatoristen kykyjensä ansiosta. (Jukka Hauru, Helsingin Sanomat 5.9.2003, Jumo Jazz Clubin konsertista Helsingin juhlaviikoilla 3.9.2003)
-Pitkän Somerolla musiikinopettajana vietetyn hiljaiselon jälkeen tämä lahjakas musiikkimies on jälleen ajankohtainen. “Fuga indiana” (Amanita Oy) on soolopianosarja, joka on sävelletty vuosina 1987-2000 ja jonka Joonas Ahonen kantaesitti Helsingin Juhlaviikoilla 2003. Nyt säveltäjä itse on soittanut levylle tämän monumentaalisen, seitsenosaisen sarjan, joka alkaa lyhyellä preludilla ja päättyy massiiviseen, Bhairavi-ragassa etenevään “Fuga Seriaan”. Bhairavi on hindustanilaisen eli pohjois-intialaisen musiikin ehkä rakastetuin ja suloisin raga, jota käytetään usein konsertin päätösnumerossa.
-Arto Koskinen itse kirjoittaa levyn saatteena olevassa hienossa esseessään, että “tämän kokoelman musiikki on joissakin suhteissa uudenlainen synteesi aasialaisesta, eurooppalaisesta ja afroamerikkalaisesta perinteestä. Pohjois-Intian klassinen musiikki, länsimainen polyfoninen sävellystraditio ja afroamerikkalainen improvisoitu musiikki ovat sen pääasialliset lähteet.” Näistä lähteistä säveltäjä on ammentanut kauniin, eri ragoissa ja tunnelmissa etenevän kokonaisuuden, joka hakee vertaistaan läntisessä musiikkimaailmassa. Toki intialaisia vaikutteita on imetty aina Alan Hovhanessia, Beatlesia ja Terry Riley’a myöten, mutta tuskin kukaan länsimainen säveltäjä on näin johdonmukaisesti tehnyt pianosävellyksiä, jotka uppoutuvat hyvin syvälle kunkin ragan olemukseen.
-“Fuga indiana” on pitkän työn, oivallusten ja suurten haasteiden kohtaamisesta syntynyt voimannäyttö, jossa intialainen yksiäänisyys ja länsimainen polyfonia, historialliset rakenteet ja improvisatorinen vapaus kohtaavat toisensa hedelmällisellä tavalla. Arto Koskisen levy on aarreaitta, josta riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa. (Erkki Lehtiranta, Minä Olen 3/2005)
-Laulusarja, Laulu suuresta kaipuusta, koostuu myös seitsemästä laulusta. Lyhyesti luonnehdittuna teos on melodisesti ihastuttava ja runosisällöltään puhutteleva. Melodiikan ja runon kokonaisuus on koskettava…. Sanna Pietiäinen tulkitsi laulusarjan varmaotteisesti ja upean aistikkaasti. Oli helppo syventyä laulujen sanomaan Pietiäisen tummasävyisen, miellyttävästi syvän äänen sekä luontevien ja värikkäiden tulkintojen myötä. (Riitta Helenius, Salon Seudun Sanomat 27.7.2010, Arto Koskisen sävellyskonsertista Someron seurakuntakeskuksessa 25.7.2010)